Yötarinoita

"Sodasta olikin ehtinyt vierähtää kolmekymmentä vuotta. Elämä jatkui, riippumatta siitä mitä juoksuhaudan mudassa mietittiin ja uskottiin. Ehkä se oli se öinen rukous, ehkä kyltymätön sisu - tässä sitä silti ollaan, perkele vieköön, rantasaunan verannalla vanhat ukot." 

     Näin jyrisi kesäyöhön Alik. Zacharias Ranta, rantasaunan rakentaja, kestien isäntä, viinapaukun takaa vierailleen. Vieraat olivat tavallisia miehiä hekin, mutta tässä seurassa elämää suurempia. Veriveljiä, taistelutovereita. Jalkaväkirykmentin 42 toinen pataljoona. Tai tarkemmin, he neljä jotka siitä vielä ovat kertomassa. Ranta itse, työläisperheen ainoa lapsi Tampereelta, niin verenpunaisesta perheestä kuin olla ja voi. Isänsä kasvaa kanttarellia ja korsia jossainpäin poukkoilevaa ja pahansuopaa Kalevankangasta. Itsekin sitä kangasta tarponeena miettii, putoaako omena lopulta koskaan kovinkaan kauas. Sodan jälkeen ollut suutarina ja (ei virallisiin kirjoihin) välistä sitä viinaakin trokaillut. Sanottakoon, että tämä saunakin on "pimeällä maltaalla" rakennettu. 

     Kuistin päässä maissipiippua polttaa Kers. Harri Laukko, lapinmies, joka eri mutkien ja tuulien kautta eksyi Laatokan "hiljaisille" rannoille sinä kauniina keväänä '42. Värvärit eivät niille lakeuksille kerinneet, mies uhkui määrätietoisuutta ja oli aluksi lähes sotahullu! Ei siinä, annetaan pojalle rynkky ja vesipullo ja sanottiin että harmaatakilta ohjeet, punatakille lyijyä. Pommit ja kylmät talvet hiljensivät tuon elämäniloisen jänkhäläisen vuosiksi, ja hän onkin vaimonsa kanssa kaksin eläneet lähes eristyksissä niillä mailla, missä, kun kylmä kun tulee sen tietää. Ei hänellä silti huonosti mene, ruuat ja lämmön saa omasta maasta, bensaa ja tupakkia jos voisi itse kasvattaa hän ei omien sanojensa mukaan poistuisi tontiltaan ikään. Sentään posti kulkee että tänne löysi. 

     Järvestä juuri noussut Alik. Matthias Vihansola oli ennen sotaa ja sen jälkeenkin kiertelevä kaupparatsu - hänet tunnettiin, joskaan ei aina hyvistä syistä, pitkälti koko Suomen eteläisellä rantaviivalla, Turusta Kotkaan. Haminassa hän ei vieraillut, ilmeisesti "Haminalaiset ovat kuin nälkävuosi, paitsi nälkävuosinakin rehdistä työstä saatettiin maksaa". Vihansola keskittyi aluksi vaatteisiin, sitten koruihin, sittemmin juurtunut ja pitää autokauppaa Turun sataman lähellä. Meriäkin on sivunnut - sanoipa olevansa yksi noin kahdestakymmenestä suomalaisesta, jotka olivat jo 40-luvulla Britannian nähneitä. Todisteena tosin vain yksi ainoa murjottu punta. 

     Viimeisenä kuistin toisessa päässä on Alik. Antti Määttä, toimistorotta Helsingistä. Tai oli, hän on joukosta ainoa eläkkeelle asti selviytynyt. Selkähän siinä otti ja vioitteli, tosin eipä hän atleetti ollut rintamallakaan - tokaisi kerran ilmasuojassa, että jos hän joutuu vielä kerran niin nopeasti kyyristymään, hän mielummin antaa sen perhanan panoksen vaan osua. Silti vihellykset kantoivat sellaista alkukantaista inhoa mukanaan, että selkä jäi toiseksi siinä aivojen signaalitulvassa. Vitsailee muille: "Oletteko te vieläkin pojankloppeja kun ei kävelykepit heilu?" 

     Tänään syötiin hyvin, grillattua itse pyydettyä hirveä ja vähän lapintuliaisina matkannutta poronkylkeä, oman maan perunoita, sekasieniä, jäätelöä, marjoja ja viskiä. Ranta oli pyytänyt lähettämään jalan mitat, ja tehnyt kaikille omat saappaat metsäretkeä varten. Kukaan ei suostunut vastaanottamaan lahjaa ilmaiseksi. Illan pimetessä ja hiljentyessä puheenaiheet alkavat kammeta takaisin siihen aikaan. Muistellaan niitä ystäviä, jotka makaavat mullan alla nykyisessä Venäjässä. Niitä kommelluksia, mitkä toivat valoa noihin ihmiselon synkimpiin vuosiin. Ja kunhan on tarpeeksi juotu, hieman myös niitä asioita mitkä ovat mietityttäneet vuosikymmeniä. Laukko korottaa ääntään sekoittaessaan viinaa tonicveteen. 

"Äijät, kaikki varmaan muistaa kuinka hyvin nukuttiin telttaöinä?" 

Joukko päästää lähes harmoniassa sarkastinen hymähdyksen. 

"Ja kaikilla on niitä yötarinoita rintamalta." 

Todella. Se on yhtä varma kuin itse sota. Kaikki tiesivät mitä hän tarkoitti. 

"Onko kellään sellaista, kun tietää että on hereillä? Satavarma jostain? Minua on vanhemmalla iällä alkanut kiinnostaa yliluonnollinen. Ei tarvitse nauraa. Ollaan Marian kanssa selvännäkijääkin koitettu kun tuntuu että pääkopassa on muistoja jotka oli sakeita jo silloin, mutta tavallaan kirkkaita kuin kesäpäivä." 

Kukaan ei nauranut. Yötarinoita ei muisteta kuin kaskuja. Ne on eletty. 

Vihansola yskäisee: "No, nyt kun mainitsit. Kerran olin aika varma että näin kuoleman. Ihan siis ihmisen hahmossa." 

Joukko höristää korviaan. "En nyt muista, oliko alkukevät vai syksy, kuitenkin, lunta ei ollut mutta viileätä oli, varsinkin yöaikaan. Olin siinä tievartiossa nojaillut mäntyyn jo hetken siinä kohtaa. Tiedätte varmaan, silmät räpisee pimeässä, yksi harharäpäytys ja hups! Olet unessa. Tämä oli vielä alkuaikaa, niin en uskaltanut nukahtaa. Muistatte varmaan ne hiekkatiet. Eihän ryssä ikinä mitään autotietä pitkin tullut. Hiekan kahinan olisi siinä hiljaisuudessa kuullut viereiseen kylään." 

Kaikki muistavat tievartionsa hyvin. Silloin sai nukkua hetken. Teitä vartioitiin ylimitoitetun varmuuden vuoksi - todellakin, ei vihollinen niitä pitkin uskaltaisi ajaa. Muutenkin niitä teitä oli siihen aikaan vain kaksi joista yksi hiekoitettu, näky sekin olisi ollut jos joku auton omistava hyväntahtoinen kylän isäntä olisi siinä keskellä yötä ottanut lähteäkseen kaupoille. "Mikä sota, ei mulle vaan kerrottu? Olisiko kiertotietä?" Ainoa käytännön syy oli turvata omien huoltojoukkojen pääsy, mutta eipä niiden ja oman etulinjan väliin koskaan vihollisia eksynyt. 

"Tosiaan, se oli alkua, niin pelotti niin saamaristi että joku isoherra huomaa meikän nukkuvan. Ajattelin, että sotaoikeudessa olis joutunut vankilaan tai ammuttavaksi. Niin asettelin itseni jotenkin niin, että selkää jomotti koko ajan eikä kipuun pystynyt nukahtamaan. Katselin tunteja pimeyteen, mietin perhettä ja tyttöjä. Kunnes sitten tapahtui se mitä pelkäsin. Hiekka alkoi kahisemaan vihollisen suunnassa." 

"Herpaannuin ja painoin polvelleni. Nappasin rynkyn siitä ruohikosta ja aloin tähdätä. Jokin sieltä tulee, mutta.. mitä helvettiä? Ei kuulu puhetta eikä telan jyrsimistä. Hiekan kahinaa vaan. Juokseeko joku yksittäinen ryssä antautumaan? Sitten alan nähdä vienoa valonkaretta pimeydestä. Se lähenee, ja voin sanoa että siinä kohtaa miestä pelotti. Eivät viholliset mitään neroja olleet, silti.. pitäisi heidänkin tietää, että sitä tietä tänne päin tuleminen - juoskoon vaikka tuulispäänä - ilman pataljoonaa on itsemurha."

"Sitten aloin kuulla kavioiden kopsutusta. Aloin erottamaan valonlähteet - kaksi loimuavaa öljylamppua hevosvankkurien katolla. Vannon sen vieläkin - edessäni oli mies hevosvankkureilla, hevosineen kaikkineen. Kaksi lämminveristä hengittivät noin metrin päästä minusta. Tunsin lämmön niiden tuhinasta ja haistoin hevonpaskan. Laskin aseeni, mutta mies ratsailla ei laskeutunut, jututti minua sieltä satulasta. Sillä oli heleä ja kiltti ääni." 

"Mitä helvettiä te täällä teette? Nimi?" Huusin.

"Tulen metsän toiselta puolen. Kelpaako kyyti?"

"Häh? Mihin?"

"Pohjoiseen. Näytät vähän väsyneeltä. Vankkurissa on sänkypaikka."

Vihansola nielaisi: "Jumalauta kun teki mieli nousta siinä kohtaa. Se ääni oli niin lempeä."

"Mä olen vartiossa nyt, ei tästä voi lähteä." 

"Oletko varma?" hän kysyi, ja katsoi suoraan kohti. En erottanut kasvoja lamppujen himmeästä loisteesta. Väistin sen katsetta. 

"Siellä on jo pari väsynyttä matkamiestä. Yksi mahtuu vielä nukkumaan." 

"Katsoin vankkuria. Näytti tammiselta, fiiniltä. Verhot ikkunassa niin en nähnyt sisälle, mutta siellä ei ollut enää kynttilää palamassa. Hän huomasi, että tarkastelin vankkuria kuin olisin sitä ostamassa."

"Oliko sellainen vankkuri, millä salakuljetettiin aikanaan Ruotsinmaalta tavaraa?" heitti Ranta, ja sai aikaan pienen naururemakan. Vihansolakin näytti hymyään.

"Sillä olisi voinut kuljettaa vaikka Mannerheimia, niin oli vastalakatun näköinen. Kuitenkin. Hetken tarkisteltuani hän jatkoi." 

"Siellä nukutaan. Pakko ei ole lähteä." 

Halusin vielä lisää miettimisaikaa, kysyin häneltä hevosten nimiä. Hän naurahti iloisesti. 

"Tämä valkoinen on Aamu. Ruskea taas on nimeltään Varsovan tuli". 

"Varsovan tuli?" 

"En minä niitä nimennyt." 

Lopulta muistin, että perkele, sodassahan tässä ollaan, vartiossa vieläpä. "Minun pitää jäädä vartioon. Jatkakaa matkaa." 

"Hän ei vastannut, huitaisi ohjaksia ja lähti hitaasti eteenpäin. Kuulin kavioiden kolkkeen vaimenevan vähitellen. Jätkät, jos multa kysytään - se oli viikatemies se, tulossa Iivanan leiristä. Olisinhan minä sinne voinut nukkumaan mennä, ja nukkua pitkään, tosi pitkään, jos tiedätte mitä tarkoitan." 

 He tiesivät. Monet sanovat kohdanneensa kuoleman henkilökohtaisesti - se oli mahdollisesti tapa käsitellä jotain mitä siviilissä ei edes ajatellut, vaikka se niin luonnollinen osa ihmiseloa onkin. Nuorille miehille se kun rintamakaveri siirtyy ajasta ikuisuuteen on kuin peiliin katsoisi ja näkisi mustaa, sillä eihän se usein ole kuin tuurista kiinni kumpi sen sirpaleen nappaa naamallaan ja kumpi sattui katsomaan kenkiään. Tuohon lohduttomaan ja järjettömään kaaokseen luodaan selko, hinnalla millä hyvänsä. 

"Tavallaan kunnia nähdä itse kuolema", sanoi Määttä. "Minä näin kanssa kerran jotain eriskummallista ja en edes ollut ainoa. Plus sain yhden vihollisen ehkä hengiltä!" 

Joukko vireytyi: heistä jokainen salaa nautti tappotarinoista, vaikkei sitä ääneen sanottukaan. 

"Tämä oli keskikesä '43. Suvityyni Ääninen. Sano, kuuma oli kuin helvetissä. Koko sen yön teki mieli molskauttaa uimaan. Kuitenkin, tarkka-ampujana kun olin, ehkä se ei olisi ollut paras tapa pysyä näkymättömänä!" Ranta ja Laukko naurahtivat, Vihansola on selvästi vähän jännittyneessä tilassa vielä. Ei mitään mihin uusi paukku ei auta, nähtävästi. 

"Kalamiehenä katselin kiikarin läpi aina välillä sitä järveä. Kun ei pimeydessä oikein nähnyt muutakaan. Tarkka-ampujia oli opastettu olemaan laittamatta röökiksi passissa, niin en uskonut näkeväni kipinöitäkään. Olisi oiva ahvenyö, hitto!" 

"Katsoin kalojen pomppimista. Ne oli ihan hulluina. Väitän, että jos olisi ollut haavi mukana ja valtiomme ei sotatilassa, olisin saanut sen haavin täyteen kaloja upottamatta edes veteen. Niin vinhat riennot oli sinä yönä järven asukeilla." 

"Sitten aloin kuulla puhetta. En kuullut sanoja, mutta joku puhui jossakin. Se oli vähintäänkin eriskummallista, kun oli kuitenkin yö ja me tarkka-ampujat ei nyt aivan leirinkään viereen jääty tähtäilemään. Joku höpisi ihan taukoamatta, kuin puhelimeen pulputtaisi. Se alkoi häiritä. En silti ottanut katsetta kiikarista - muistatte varmaan kapteeni Intosen?"

 Hah, vai muistivatko. Kpt. Intonen oli sellainen persoona.. rauha hänen sielulleen, mutta ihan hyvä ettei toista sellaista ole tullut vastaan. 

"Intonen ilmeisesti yksi yö meni häiritsemään vartiomiehiä testatakseen heidän rautaista keskittymiskykyä. Ja jumalauta mitä huutoa siitä tuli, jos suomea puhuvaa kohti edes vilkaisi. Yksi kaveri taisi menettää aamiaisensa sen takia, kun yöllä käveli kaksi metriä tarkistamaan kapteenin kouhottamista mustikkamättäässä. Niin en ottanut riskiä. Kiikari pysyi suunnattuna vastarantaan, vaikka kranaatti räjähtäisi takanani."

"Mutta perkele sentään, olisin vaan halunnut kuulla mitä puhuttiin. Sanoja. Ärsytti suunnattomasti, kun äänet kuiskivat katajikossa, järvellä, rannalla.. puheen suunta vaihteli jatkuvasti. Koko metsä puhua sorisi samanaikaisesti. Minä olen tappaja. Tarkka-ampuja. Pysyn valppaana. Kun ne vaan olisivat vähän vaimeampia. Herkeennyin pian, kun kiikarissa näkyi jotain. Vesi alkoi kuplia järven silmässä. Tosiaan, jotain alkoi muodostua Äänisen keskelle."

"Äkkiä nuo katalat kuiskutukset eivät enää merkinneet mitään. Sanoinkuvaamaton kuplameri syntyy muodostaen pientä aallokkoa. Mietin, että voisiko siellä olla joku geysir-tyyppinen juttu, kaasupurkaus tai jotain. Selittäisi sen kalojen käytöksenkin. Silmä liimautui kiikariin. Kuplien seasta alkoi tulvia hentoa savua. Geysir! Tätä jatkui jonkin aikaa, en katsonut kelloa, tuntui ehkä kymmenminuuttiselta. En tiedä räpäytinkö silmiä koko aikana. Puhe alkoi voimistua ja muuttua selkeämmäksi, mutta sanoja en vieläkään erottanut. Äänet tulivat siitä geysiristä. Ajattelin, josko maa repesi ja sielut alkavat höyrystyä takaisin maan päälle."

"Ääninen avaa suutaan, puhuuko se minulle? Äänet alkoivat muuttua matalammiksi ja terävämmiksi. Kuin jonkun suurpedon kuolonkorinaa ja älähdyksiä. Silti niin kovin aavemaisen ihmismäistä. Sitten... Valehtelematta, näin kun jokin alkoi nousta niistä kuplista. Aloin rukoilla. Pää, hartiat, vartalo. Veden päällä seisoi savua hohkava ihminen. Mies. Yhtäkkiä puhe hälveni, ja tämä olento alkoi katsoa ympärilleen. Rukoilin; älä nyt vittu näe minua täältä kasvuston lomasta. Pää kääntyi ensin ulapalle, sitten vastarannalle... sitten kiikariini. Sillä ei ollut kasvoja. Se heijasti veden pintaa. Hitaasti tuo.. mikä ikinä olikaan, käänsi päätään pois ja myönnän, en ole sen koommin niin syvään huokaissut. Jatkoin sen tuijottamista, jos vaikka lähtisi liikkeelle. Olin jo juoksuvalmiudessa. Yhtäkkiä järven rauha hajosi metakkaan: Vastarannalta avattiin tuli. Siirrän kiikaria tuumasen ylöspäin: Vihollisen KK aloitti laulunsa. Näin miten luodit iskivät veden pintaan. Armoton sarjatuli ei ollut kohdistettu minuun vaan siihen hahmoon järvessä. Hetken päästä KK hiljenee. Kalat eivät hypi, pari lintua visertävät arkoina latvoissa ja hahmo oli kadonnut." 

Vihansolan oli pakko kommentoida hiljaisella äänellä: "Nekin siis näkivät sen." 

"Pakkohan sen oli olla. Eivät ne muuten vaan tuhlaa panosvyötä ja vaaranna asemaansa, vaikka haluaisivatkin heittää vesilintua ammuksilla. Minä sitten nuolaisin sormeani, kohdistin sentin tai pari ja ammuin. Kuulin kilahduksen: Joko kypärä, kivi tai KK. Todennäköisesti Iivana ei aseta KK:ta kivikkoon, niin päättelin sen olevan KK ja latasin kiväärini. Toinen luoti vähän ylemmäs, toivoen että Iivana lähtisi juoksemaan ylämaastoon. Ei ääntä. Osui siis johonkin pehmeään. Hymyilin vähän. Sen jälkeen pistin tupakiksi, ihan sama enää vaikka Intonen tai vihollinen olisi nähnyt." 

"Helvetti", tokaisi Ranta. "Oletanko että sinua ei saa seuraksi jos vielä pulahdan järveen", Vihansola heitti ja sai Määtän hymyilemään. "Joo ei ole tullut vedessä käytyä sen koommin. Ja siis ne äänet voin pistää väsyneen mielen piikkiin. Mutta sitä hahmoa ja ampumista en. Jotain ne perkeleet tulittivat keskellä Äänistä". 

"Kuulosti vähän enkeliltä", sanoi Laukko. "Kuitenkin avusti sinua ja et pelännyt sitä. Enkelit ei pelota niitä joita ne suojelee, vaikka tilanteen pitäisi olla kauhea." 

"Voi olla", myönsi Määttä. "Raamatussa ei kyllä mainita että enkelit tulee vedestä." 

Epäselvä puhe oli yleinen aistiharha metsässä. Sotilaat nukkuivat kehnosti, ja olivat hyvin virittyneessä tilassa lähes jatkuvasti. Aivot voivat huomaamatta alkaa tuottaa unenomaisia asioita tähänkin todellisuuteen. 

"Mites Laukko itse? Kai sinullakin joku tarina on, kun asian otit esille?" tiedusteli Ranta. 

"Valitettavasti ei. Minun kohtaamiset tuonpuoleisen kanssa on kaikki tulleet sen jälkeen. Muistat silti varmaan sen yhden oudon sattumuksen? Kun Intonen.. no, muistat kai?" 

"Muistanhan minä", Ranta huokaisi ja katsoi tyhjyyteen. 

"Oliko tämä se antautunut ryssä?" muisteli Määttä. 

"Sepä se! Miten se menikään. No, kerran keskellä päivää oltiin syömässä hernesoppaa, niin vartiomies huutaa: Antautuja!" 

"Metsän reunasta kömpii alaston mies, ryssä. Sillä on likainen valkopaita käärittynä oksaan, ja se heilutteli sitä edestakaisin. Olemus oli niinkuin viholliselta saattoi olettaa: Lopen puhki, veren ja mudan peitossa, parta rehotti, luut paistoi läpi kehosta. Kävelevä ruumis." 

"Mentiin sitten ihan porukalla katsomaan. Intonen, joka puhui muutaman sanan venäjää, meni jututtamaan karkulaista. Väsyneeksi mieheksi sillä riitti paljon asiaa - eihän se lopettanut paasaamista millään. Lisäksi se väritteli tarinaa tekemällä käsillään kuvioita. Veri sen kehossa oli myös toimittanut maalin virkaa - sillä oli erilaisia verikuvioita piirretty nahkaan, abstrakteja symboleja mitä hän selityksen lomassa osoitteli. Intonen seurasi vähintäänkin haltioituneena tätä monologia, ja kysyi mitä ne kuviot tarkoittavat." 

Vihansolan muisti alkoi raksuttaa: "Ai niin tää oli se! Intonen piti tätä sitten omassa teltassaan, ruokki ja nesteytti. Selvisi, että jotenkin ihmeen kaupalla haavoja tai muitakaan ruhjeita sillä ryssällä ei ollut, eli se kaikki veri oli jostain muualta."

"Mitä veikkaatte, maksoikohan Iivana arvon kapteenille kaikesta vieraanvaraisuudesta luonnossa?" mietti Ranta. 

"Sinähän jos joku sen tiedät! Kuitenkin miehen adjutantti." Laukko muisti yksityiskohdan. Ranta pohtii hetken. 

"Sellainen hahmo se kapteeni oli, että en sekuntiakaan usko. Jos muistatte sotamies Raision joka jäi kerran runkkaamisesta kiinni Intoselle? Intonen oli kerrankin silminnähden pettynyt, ei vihainen. Hän ei huutanut, ilmoitti vaan rauhallisesti, että jos tuo käsi vielä tämän sodan aikana koskee tuohon kulliin, hän henkilökohtaisesti katkaisee jomman kumman, ihan vain esimerkiksi muille, Raisio saisi sentään päättää kumman. Mutta sen muistan, että Intonen tykkäsi kuunnella sen hulluja juttuja pitkälle aamuyöhön." 

"Tuon takia tarkka-ampujilla oli aina hauskempaa", lohkaisi Määttä. 

"Helvetti! Ilmankos vihollinen oli aina kymmenen metriä lähempänä kuin piti, kiikarit meni selvästi parempaan käyttöön!" sanoi Ranta ja sai muut hihittämään. Nopeasti he kuitenkin vakavoituivat, kun Laukko jatkoi: "Kuukauden se ryssä oli meidän leirissä majaillut, kun Intonen sai tarpeekseen. Yksi aamu se oli ihan poissa tolaltaan, ja Intonen kutsui meidät kaikki piiriin. Hän painoi vihollisen polvilleen, ja otti pistoolinsa esiin. Ryssä kavahti näkyä ja uikutti. Intonen painoi pistoolin piipun tuon surullisen miehen selkään, ja muistan kuinka hän kavahti kylmän metallin kosketusta. Siinä kohtaa selkänahkaa oli verellä piirretty symboli." 

"Mikä tuo on?" huusi Intonen. Vihollinen pudisteli päätään silminnähden hätääntyneenä. Intonen läimäisi tätä poskeen pistoolin perällä, ja siirsi piipun silmien väliin. 

"Viimeisen kerran. Mikä se on!" Intonen mylvi niin että harakat kaikkosivat oksilta. Ei vastausta. Mies katsoi ympärilleen, ihmispaljoutta, tietäen että on täydellisen yksin. Intonen otti veitsen, ja kaikkien yllätykseksi veti sen oman käsivartensa kohdalle. Hän upotti terän lihaan, ja veisti ihoonsa tuon kuvion. Haava ei ollut syvä, veren läpi näki nopeasti mikä siihen piirtyi. Hän vei valuvan haavan miehen silmien eteen. 

"Katso! Katso!" 

"Mies sulki silmänsä, ei suostunut katsomaan. Niinpä Intonen nosti pistoolin takaisin otsan korkeudelle, ja ei antanut mahdollisuutta oikeudenkäyntiin tai viimeisiin sanoihin. Yksi laukaus, yksi vihollinen vähemmän. Minä olin yksi kuopankaivajista. Muistaakseni Määttä toimitti pienimuotoiset kenttähautajaiset." Määttä nyökkäsi. Sen jälkeen kaikkien katseet kääntyivät Rantaan. 

"Minun tarina?" hän kysyi. Tarinaa ei tullut, hän jäi pohdiskelemaan. Minuutin jälkeen Laukko naurahti: "Taisi olla ainakin se kerta, kun löysit naisen metsästä?" Muutkin hymähtivät. Ranta virnuili takaisin: "Likaisin yö ikinä. Ja mikä parasta, kyseinen nainen oli sattumalta Laukon sisko!"

Kaikki myhäilivät hyväntahtoisesti, ja puheenaihetta vaihdettiin. Ei sitäkään jaksa aikaansa enempää muistella. Muutaman tunnin päästä Määttä ja Vihansola olivat painaneet maate. Ranta istui vielä takkatulen vieressä viskilasi kourassaan. Laukko istahtaa viereen. 

"Mitenkäs teidän Maurilla menee?" 

"Maukkahan menee tässä pian armeijaan. Kovasti on myös menossa sotakouluun." 

"Oho! Isoksi herraksi." 

"Juu. Kunhan vaan nyt kävisi ensin sen intin. Muistanko oikein, että Lauri on Helsingissä?" 

"Sinnehän se muutti heti kun ikää oli tarpeeksi. Kyllä se välillä kotonakin käy." 

"Hei, uudelle polvelle!" Ranta nostaa lasiaan. Laukko siemaisee omaa juomaansa, ja toteaa: "On sinullakin pakko olla joku tarina."

Ranta miettii hiljaa. Katsoo lepattavia liekkejä. "Se oli se kun kerran tulin lomilta. Oli jo myöhä kun saavuin komentopaikalle. Intonen oli jotenkin erikoisen oloinen. Ei poukkaroinut ympäriinsä, seesteinen. Menin jututtamaan, niin hän ei noteerannut kysymyksiä. Hymyili vaan tyhmästi." 

"Jossain kohtaa hermostuin, ja kysyin että onko kaikki hyvin. Intonen osoitti tähtitaivaalle, ja kysyi näenkö minä sitä. Katsahdin, ja ihmettelin. Näenkö mitä? Tähtiä? Kuuta? Ja sitten Intonen ohjasi päätäni ja näin tosiaankin jotain." 

"Avaruus liikkui. Siitä irtosi isoja pimeitä paloja jotka huojuivat keskenään. Suunnaton mustuus hengitti silmieni yllä. En löytänyt sanoja vastatakseni kapteenille. Katselimme yhdessä vellovaa universumia suut auki, kunnes Intonen havahtui." 

"Ilmoita Ltn. Harjanteelle: hän ottaa komentoonsa tämän pataljoonan. Minun pitää mennä jonnekin." 

"Taisin jäädä vielä hetkeksi tuijottamaan taivasta, kunnes tajusin mitä hän sanoi ja kiirehdin telttaansa. Hän ei ollut enää siellä. Matkalla komentopaikalle näin Harjanteen, kerroin uutisista ja hän kutsui koolle partion etsimään Intosta." 

"Minä olin siinä partiossa", Laukko sanoi. "Miestä ei löydetty." 

"Kuin tuhka tuuleen", Ranta lisäsi. 

"Kuule, uskotko siihen mitä näit?" Laukko mietti ääneen. 

"En. Jos jotain, uskon Intosen hukkuneen järveen tai antautuneen. Ja omien silmieni tekevän temppuja."

"Hmm. No, en voi nähdä sinun silmillä niin en tiedä. Saattoihan se olla jotain." 

"Tai sitten vaan sota oli siinä kohtaa minulle liikaa."

"Sota on kaikille liikaa." 

Ranta ja Laukko siirtyivät myös nukkumaan. Yli kolmekymmentä vuotta Ranta uskoi mielensä antaneen periksi. Hän ei enää muista kaikkea elävästi. Mutta yrittää silti. Mistä Intonen olikaan kotoisin? Ei hän tainnut harras mies olla. Mikä sen venäläisen sotavangin nimi olikaan... Ja mikä se kuvio hänen kädessään oli, josta Intonen niin kiihtyi. Missä kuviossa tähdet olivat sinä yönä? Saattoiko kuitenkin.. taivaalla liikkua jotakin. Väsyneenä hän tuhahti ja löi silmät kiinni. Voihan hän miettiä päänsä puhki, tai antaa olla. Helpompi olisi unohtaa, mutta nyt kun nuo muistot tuli taas verestettyä, tuleeko hän palaamaan siihen kuulaaseen yöhön ja sen sotavangin surullisiin kasvoihin joka ikinen kerta kun silmänsä sulkeutuvat. Ahdistus alkoi kalvaa. Mitä helvettiä Intonen oivalsi. 

"Sota on kaikille liikaa... tai joillekin liian vähän."