Viattomuuden Pyhättö

"Kun leikitte metsässä, varokaa punatakkisia miehiä!"

Näin muistan äitini opettaneen pienelle pojalle, jonka päivästä aina vaan isompi ja isompi osa kului kerrostalon läheisessä metsikössä. Tämän lapsuuteni näyttämön, hämärän sekametsän katveessa, seison nytkin. Pururata, joka erottaa tuon metsäalueen maantiestä, on ollut jo vuosia vailla valoa, vailla kulkijoita. Radan toisella puolen latvojen yläpuolella harmaina jurottaneet talokompleksit on lyöty tomuksi. Metsänvierustaa somistaneet ammoiset hirsitalot ovat niin ikään sukupuuttoon kuolleet, ja joskus niinkin vilkas taajamankulma on saanut uuden, hiljaisen elämän melankolisina teollisuustontteina. Ainoastaan tämä metsänpalanen, niin pitkälle kunnes se ikikallioksi muuttuu, on säästynyt industrialisaation mekaanisten hampaiden näykkimiseltä. Toistaiseksi. 

     Ensimmäistä kertaa sitten alakoulun, astun tähän minut niin huolella määrittävään vihreyteen. Se ei näyttäydy enää niin majesteettisena. Selkeämmin kuin lapsena, tiedostan metsän rajallisuuden. Tästä pururadasta se alkaa, tuolta suunnasta sen leikkaa tuo samainen puhki ajettu maantie, toisesta suunnasta ilmeisesti rivitaloalue, ja jos kulkee tästä noin kilometrin eteenpäin päätyy kivikkoiselle kallionreunustalle. Vaan silti se on tämä metsä, juuri nämä puut ja sammaleet, nämä sienirihmastot ja maan ylle kohoavat männynjuuret, jotka minä muistan. Hyviinkö käsiin me sinut jätimme? Onko varvikollasi yhtä tiuhaan ja niin innokkaasti sen koommin leikitty, kuin me aikanaan? Vai oletko viimein saanut sinäkin rauhassa levätä, ikiaikainen metsä, ilman ihmiselon värinää päälläsi? 

     Ajattelin joskus, että vanhempia pelottaa, kun lapset temmeltävät metsässä, varsinkin tämän kokoisessa. Nyt tiedostan, että kai se on jonkinlainen helpotus, että täällä me sitten aina olimme. Olemmeko sitten puiden alimmilla oksilla, sittemmin jo kuivuneen puron rannassa kastamassa varpaitamme vai kalliolla kiipeilemässä. Kyllähän meidät aina lopulta löydettiin, ja kotona illalla odotettiin jo seuraavan päivän leikkihetkeä. Vaikka metsä oli sen kokoiselle valtaisa, meillä oli täällä yksi tietty suosikkipaikka. 

     Ja siinä se kohosi, mustana, vaikuttavana, kotoisana. "Metsän maja", minun varhainen kakkoskoti, väsyneiden pienten jalkojen lepuusija, puinen hökötys. Helpoiten sitä voisi kuvata oksista kyhätyksi kartioksi männyn alla. Niiden lisäksi siihen on sahattu ikkuna, ja koko rakennelma on sidottu köysin. Tuo "tiipii" oli naapuruston lasten päämaja, josta löysi aina iltaisin riehakkaita lapsia. Kaikki eivät sinne aina kerralla mahtuneet, mutta ainakin kuusi meni ilman tönimistä, tönimisen kanssa reilusti enemmän. Sisällä on vieläkin muovinen penkki, varmaan jostain leikkimökistä kähvelletty, ja yksi kanto joka myös tuolin roolissa toimii. 

     Kuinka tuon arkkitehtuurin ihmeen näkeminen voikaan ilahduttaa! Tarkistan sen ulkopuolisen kunnon. Rakenne on yllättävän vankka - se on kestänyt vuosikymmenten tuulet, lumimyrskyt ja sateet. Yllän viimein naruun, joka on kuin majan selkäranka. En tunnista materiaalia käsikosketuksella, mutta hyvin on sekin ajan saatossa pitänyt. Lama-aikainen puoliksi mätä köysi, mutta pitää kuin juuri solmittu. Lasken salkkuni ulkopuolelle - ei vakavia aikuisten juttuja taloon! Pienen etsimisen jälkeen löydän sisältä sen yhden väkäsen, joka oksasta puskee - aivan kuin luonnon luoma koukku takilleni. Sattumaako, että takkini on punainen? Minusta on tullut se, mistä äitini varoitti. Jossain kohtaa tosin isäni varoitti myös sinitakkisista miehistä, jolloin pienen pojankin hoksottimet yhdistivät yksi yhteen. Yhteinen narratiivi oli pirstoutunut - se ei ollutkaan takin väri, mitä piti pelätä, vaan se tuntematon mies joka sitä kantaa. Onneksi metsässä ei meidän leikkiessä ollut liiemmin aikuisia, mitä nyt välillä jonkun vanhempi. Ja majaan oli kaikkien iseiltä ja äideltä pääsy kielletty! 

     Mutta se on sanottava, että on tämä täysikasvuiselle miehelle jo melko ahdas! Istahdan majan keskelle - kosteahko sammalpeite toimikoon pehmusteena ja kova maa lattiana. Tähän on kuitenkin pysähdyttävä kun näin pitkälle on tultu. Enkä raaski istua penkille, joka kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti murskautuisi aikuisuuden painosta. Siinä nököttäessäni mieleen tulvi niin paljon iloisia muistoja, joita nyt haikeina käyn läpi. Kasvoja, ääniä, jotka vuodet ovat sysänneet muiden asioiden taakse. 

     Muistan sen suutarin pojan, jolla oli aina kaikista huonoimmat kengät. Syy oli se, että isän ammattiylpeys ei koskaan antanut periksi. Hän rakasti olla paljain jaloin varvikolla, mutta kengät jätettiin aina tähän majalle, "jotta joku voisi varastaa ne". Ei kelvannut kellekään. Hän peri isänsä konkurssikypsän yrityksen, sen pienen kiinteistön kaupungin toisella laidalla, ja tuon hirsitalon. Mikään niistä ei kestänyt viikkoa pitempää, kun nyt tuo itsekin ylpeä mies karisti elämästään kaiken, missä hänen isänsä nimi oli joskus komeillut, ja muutti Helsinkiin eikä ole sen koommin palannut. 

      Muistan sen tehdastyöläisen tyttären ja sen pikkuveljen, jota hän kaitsi kuin suojelusenkeli. Kukaan ei ikinä edes harkinnut pienemmän härnäämistä, sillä tiesi että sisaren valvova katse on metsän isoin auktoriteetti. Tuo lyhyt ja hintelä poika, hiljainen mutta hyväkäytöksinen. Elämältä sisko ei pystynyt häntä suojelemaan. Kun hänet viimeksi näin, hän oli muuttunut nuori mies, kaikkien vietävissä ja hyväuskoinen. Hän ei koskaan pystynyt sopeutumaan joukkoihin, ja on viettänyt koko aikuisikänsä joko vankilassa, vieroituksessa tai syvällä huumeiden pyörityksessä. Isosisko on kahden lapsen äiti, eronnut ja seurakunnalla töissä. Toivon sydämestäni ettei hän tunne syyllisyyttä siitä ettei pystynyt auttamaan. Uskon, että hänen siipensä ovat vielä ehjät. 

     Muistan sen yhden yksinhuoltajaäidin pojan, joka keksi aina vaarallisimmat ideat. Kiivetään tämän majan katolle! Lasketaan kalliota pulkalla talvella! Kävellään puron jään päällä. Välillä tuo poika inspiroi meitä muita, välillä pelotti. Häntä itseään ei ikinä pelottanut, ei edes silloin, kun ajoi sateisena syysyönä kylänraittia Tampereen suuntaan. Sen yön jälkeen hän ei ole kyennyt ajamaan eikä kävelemään. Valitettavasti kolari vaadittiin vihdoin rauhoittamaan tuo nopea sielu. 

     Keitä muita täältä tulikaan, poliisimies, telakan vuorovastaava, muutama hoitaja, kampaaja, kuskeja, kauppiaita. Äitejä, isiä, uraihmisiä, väsyneitä vuorotyöläisiä, viihdyttäjiä, auttajia. Ja yksi maisema-arkkitehti, joka on tästä joukosta viimeisin ja ehkä myös viimeinen joka tähän linnakkeeseen tulee palaamaan. Voi kuinka toivoisin, että olisimme voineet vielä tavata. Kuinka tahtoisin, että kun viimeisen kerran istuimme tässä puisessa tuvassa, olisimme jutelleet pitempään. Miksi vasta nyt nämä unohtuneet ihmiskohtalot löytävät takaisin pääni sisään? Voisinhan yrittää etsiä teitä. Aikaa on, mutta Herra Aika on määrätietoinen mies, ja hänen kanssaan on vaikea neuvotella mistään. 

    Nousen majasta, otan takkini ja salkkuni. Minun on silti vielä polvistuttava sen eteen. Tuo viattomuuteni pyhättö, puinen valtakunta. Lopulta olet vain ränsistynyt kyhäelmä, mutta olet toiminut piilopaikkana ja yhteisenä tekijänä meille, jotka sinun sisälläsi ja katseesi alla loimme edellytykset elämälle, opimme nauramaan, huolehtimaan toisesta ja olemaan ystävä ihmiselle. Kiitos siitä, vanha koti. 

     Pururadalle parkkeeraa auto. Kellä voisi olla asiaa tänne? Ennen kuin huomaankaan, joku lähtee juoksemaan minua kohti. Se on pieni tyttö, jonka takin lukuisat heijastimet yhdistettynä takavalojen loistoon hieman sokaisevat tässä pimenevässä kesäillassa. Tuo ketterä valopallo singahtaa ohitseni, suoraan majaan. Muutuinko näkymättömäksi, vai puuttuuko tytöltä itsesuojeluvaisto kokonaan? Hän kurkistaa ovensuulta: 

 "Moi. Kuka sä oot? Mä oon Elsa." 

Elsalla on pehmopöllö mukanaan, ja hän selvästi on käynyt täällä ennenkin. 

 "Mä oon Jouni. Kysymys: Miksi lapsi on yksin tähän aikaan täällä metsässä?"

"Äiti on tuolla autossa, mut se on hidas!" 

 Tosiaan, valojen eteen tulee ihmishahmo. Elsa menee takaisin majan sisään, ja minä menen hänen äitiään vastaan. Nuori nainen hieman säikähtää, kun hänen ja lapsensa välissä onkin roteva, salkkua kantava mies. Hän kysyykin, millä asialla olen metsässä. Katson ohimennen salkkuani, ja hiljaisuudesta päätellen hän oivaltaa jotain. 

 "Teidän tytär on ilmeisen vilkas, mutta kaikista paikoista tämä?" 

 "No, me kerran kuljettiin täällä ja löydettiin tuommoinen puinen hökkeli. Elsa pitää sitä prinsessan linnana." 

 "Aikamoista, mä asuin tässä lähellä vuosia sitten ja me leikittiin tuossa samassa hökkelissä."

"Vau! Kaikilla linnoillahan on toki historia. Tiedätkö, kuka sen rakensi?"

"Itseasiassa, mitä mä muistan, tuo on aina ollut olemassa." 

Elsa juoksee väliimme keskeyttämään jutustelun. Äiti kysyy, miksei hän ole linnassaan. Hän on selvästi mietiskellyt: "Toi mies taitaa omistaa tän linnan!" 

Äiti katsoo minua kohti hymyillen. "Onko näin?" 

En itsekään voi olla enää täysin vakavana. "No, mäkin olen asunut siellä. Eli ilmeisesti joo."

Elsa silminnähden harmistuu, joten korjaan tilanteen: "Mutta mulla on toinen linna muualla, joten sä voit saada tän". 

 Lapsen ilme kirkastuu. 

 "Oikeesti?" 

 "Juu. Jos lupaat, että kun sä myös joskus saat toisen linnan, annat tämän jollekin joka sitä tarvitsee." 

 "Kiitos kiitos kiitos! Mutta en mä varmaan tarvitse kahta linnaa?" 

  

   Hyväntahtoinen minä, tekopyhä minä. Vieritänkö juuri lapsen vastuulle sitä, mihin en itse pystynyt? Enkö se juuri minä ollut, joka tänne ei vuosiin palannut, kun kaikki muu elämässä kiinnosti liikaa? Vai syntyikö minulle juuri tunneside paikkaan, jonka olemassaoloa en ole ajatellut aikakausiin. Karistan nuo liialliset murheet pois - minun on nyt aika luovuttaa linna uudelle omistajalleen. Juhlallisesti ojennan Elsalle kuvainnolliset avaimet majaan. Pyydän ne piakkoin hänen äidiltään, sillä ne ovat sattumalta myös autonavaimeni. Kun teen lähtöä, jätän tuon rakkaan paikan niille, jotka siitä vielä pyyteettömästi iloitsevat - ja me, joille se merkitsee ajan lohdutonta etenemistä, se olkoon juuri sitä. Muistutus mielissämme, jota kuitenkaan emme voi omistaa, mutta joihin voimme huoletta palata. Nyt tiedän, että se on hyvissä käsissä.

Jututan vielä Elsan äitiä: "Miksei Elsan kaverit ole täällä?" 

"Ei ne uskalla. Tää on monille pelottava metsä. Tuo pehmolelupöllö on Elsan metsäkaveri".

"Se on hyvä että pöllö edes uskaltaa. Ja piristävää nähdä, että tuo vanha maja sai uuden omistajan." 

     Kävelen omalle autolleni, joka on parkkeerattu heidän autonsa viereen pururadan päähän. Olo on toisaalta puhdistunut, mutta myös todella surullinen, sillä puhelin soi: 

"Virtanen, kävitkö sä siellä?"

"Oon juuri nyt lähtemässä kohteesta." 

"Eli onko siinä se meidän uus varastoalue vai mitä meinasit? Virtanen?"